Mä olen niin Rakastunut! Tai no ainakin olin... ne hormoonit nääs

Käytiin toissa viikolla perjantai illan huviksi kattelemassa koira-aitauksella oisko siellä mulle leikkikavereita ja paikalle pyrähti uskomattoman ihana koiratyttö Bella. Meikä poika menetti silloin täysin itsekontrollin ja emäntä katteli silmät pyöreenä, kun meikä otti kaikki hurmurin keinot käyttöön.

Täytyy sanoo ettei mulla ollut aiemmin oikein mitään käsitystä tosta tyttö-poika kuviosta, mutta luonto ohjaa nuorta miestä kyllä jos ymmärrätte vihjauksen. Piiritin neitokaista ihan urakalla koettaen saada typykään pään pyörälle, mutta ei se tuntunut oikein lämpeevän. Sitä paitsi hommaa häiritsi ikävästi paikalle ilmestynyt kilpakosija  Olen varma että tästä olisi kehkeytynyt vuosisadan rakkaustarina ilman sitä väliin tunkevaa romeon kuvaketta!

Vietin yli tunnin täysin Bellan lumoissa näkemättä ketään muuta koiraa, mutta sitten se otti ja lähti emäntänsä kanssa. Seurasin vielä aidalle ja tuijottelin pitkään tyttöni perään, kunnes hän katosi näkyvistä. Huokaus...

Meidän oma marakatti, söpö nassu, moskuli, pieni poika... rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Hassu tassu...

Mistä se tuon risunkin löysi suuhun just kun otin kuvan?!

Ihan kun vaan vielä pikkaisen kasvan niin menen emännästä ohi korkeudessa!

Se aika koitti taas, kun paukkuu, rätisee ja sähisee vuorotellen. Ilmassa leijuu kauhea katku ja pissallekaan ei uskalla. Viime vuonna olin koirahoitolassa ja säästyin tuolta kaikelta, tänä vuonna eivät raskineet viedä minua pois kotoa. Olisi kuulemma epäreilua että toinen saa jäädä ja toinen joutuu vieraaseen paikkaan pois perheen parista.

Täytyy sanoa että olin samaa mieltä, vaikka raketit saavatkin minut aivan sekaisin. Päivä oli kuitenkin hyvin omituinen, ensinnäkin sain tosi hyvää ruokaa ja tavallista aikaisemmin jo. Syötyäni useampi kävi tarkistamassa oliko ruokakippo varmasti tyhjä, hyvin outoa. Ihan kuin olisin muka joskus ruokaa jättänyt!

Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua oudon väsyneeltä, kuin olisin tehnyt tosi pitkän lenkin. Raukeus valtasi minut, makailin kaikessa rauhassa ja seurailin tilannetta. Mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä epäilys ettei se ruoka-annos tainnutkaan olla ihan tavallinen.

Epäilys vahvistui kun pauke alkoi lopulta, en vain jaksanut alkaa kiipeillä seinille. Toisaalta koetin näyttää siltä kuin yrittäisin vain skarpata tuon pienen pojan takia. Enhän toki halunnut näyttää Moskulle että pelkään. Se mokoma ei nimittäin ollut millänsäkään! Omituinen kakara, ulkona kuulosti siltä kuin sota olisi alkanut eikä ipana ollut huomavinaankaan mitään poikkeavaa.

Niinpä meillä oli oikein rauhallinen vuoden vaihde, kuten kuvasta näkyy

Emäntä on innoissaan, lopultakin on löytynyt apu paukkuarkuuteeni. Antaa tulla vaan kesä ja ukkoset, eläinlääkärin kirjoittamat rauhoittavat pitää minun kierrokseni aisoissa.

Viime aikoina on mun päivärutiinit menneet ihan sekaisin, kun emäntä onkin ollut kotona koko viikon. Toisaalta on kiva herätä aamuihin yhdessä, vaikka tuskin on kovin miehekästä pötkötellä emännän kainalossa. Kun huomaan että emäntä alkaa heräillä niin hyppään sänkyyn ja kaivaudun kainaloon, siinä sitten kuuntelen emännän höpötystä ja nautin rapsutuksista. Oikeaa koiranelämää!

Käytiin taas emännän töissäkin ja sain maistella ihania herkkuja, kuulemma kinkkua ja kalkkunaa. Ja sit pääsin taas Ukon kanssa metsään juoksentelemaan. Mun mielestä meidän takapihalla vois olla oma metsä missä juoksennella ton tylsän tien sijaan...

Kotona on muuten ollut aika tuskaa viime päivät, ihania tuoksuja leijailee ilmassa koko ajan. Keit on suhtautunut niihin kuin vanha konkari, makaa hiljaa paikallaan ja odottaa kuin tietäen että jossain vaiheessa herkut päätyvät sen suuhun. Minä en ole malttanut paljon paikallani olla, ihan koiran kidutusta tuommoinen. Yksikin yö uunissa oli iso lihakimpale ja voi sitä tuoksua, läpi yön! Nuku siinä sitten...

Aamuyöstä odotus palkittiin kun emäntä nosteli kinkun uunista ja me saatiin aivan uskomattomat herkkuaamiaiset. Koirat ei kuulemma saa paljon kinkkua, kun siinä on suolaa ja meille oli omaa paistia. Nytkin ilmassa leijailee lihan tuoksu, saadaan kuulemma karjalanpaistia, siis me koirat. Se ei ole noille kaksijalkaisille ollenkaan, ne saa syödä sitä kylmää kinkkuaan vaan ja kattoo kun me herkutellaan.

Saatiin isot puruluut lahjaksi, Keit sai isomman ja se oli mun mielestä niin väärin  En malttanut syödä omaani ollenkaan kun vaan kattelin sitä Keitin luuta ja ihmettelin et missä se mun on. Vitsihän sen täytyi olla että toisella on monta kertaa isompi? Ja ihmiset ihmetteli kun käyttäydyttiin kuin pikku lapset niiden mielestä, kun Keitille taas ei kelvannut oma iso luu, kun mun tuoksui paremmalta. Loppujen lopuksi syötiin molemmat sellaiset pienet puruluut ja oltiin oikein tyytyväisiä, iso pistettiin jemmaan toistaiseksi. Mä nään siitä varmaan unta vielä, oli se niin iso. Isompi kuin tää talo, siis melkein ainakin...

Jouluksi ne ihmiset tätä aikaa ovat kutsuneet, eilen ne availi kuulemma lahjoja. Ihan omituista touhua, ensin ne kääri tavaraa papereihin ja sit ne repi niitä auki. Eihän siinä ole mitään järkeä?! Ihmiset on tosi outoja joskus, voisivat joskus kysyä meiltä koirilta neuvoa.

Minä olen kuulemma pukin apulainen, kun minulla on tuo kirsu keskeltä vaaleanpunainen. Jostain Petteri Punakuonosta ne puheli ja minä olen kuulemma Mosku Punakuono. Sitä minä vaan ihmettelen että mikä se joulupukki on, josta ne puhuu. Eilen naureskelivat että pukki kävi sillä aikaa kun Keit ja isäntä oli aamulenkillä. Mutta eihän se pukki ollut joka ne lahjat kuusen alle toi, vaan tuo perheen pikku tyttö! Sehän ne komerosta toi ja asetteli kuusen alle, eikä pukki. Huijata nyt tuolla lailla toisia. Mut kerroin kyl Keitille asian oikean laidan, sekään ei ole kuulemma koskaan nähnyt sitä pukkia. Taitaa olla ihan höpöjuttuja koko pukki, mutta toisaalta parempi uskoa jos sit saa herkkulahjoja...

Hyvää joulua kaikille koirille!